Epilogi: jaahyvaiset espanjalaiselle logiikalle ja Paol-Erikille

Tulen kaipaamaan espanjalaisten logiikkaa. Santiago de Compostelassa majoituimme valtavaan, linnamaiseen aubergeen ja paatin pesta pyykkia kellarin pesukoneessa. Menin toimistoon kysymaan, mista saisin pesujauhetta. Erotin puheesta sanan kahviautomaatti, ja paattelin etta kahviautomaatin lahelta. Menin kellariin, mutta en millaan loytanut pesujauheautomaattia. Takaisin toimistoon. Virkailija toisti: kahviautomaatti. Taas kellariin - nyt tutkin perusteellisesti kahviautomaatin: musta kahvi, kahvi sokerilla, maitokahvi, amerikkalainen kahvi, espresso, tee, kaakao - ei mitaan, mika olisi muistuttanut pesujauhetta. Taas toimistoon: kahviautomaatti! Kellariin: kahviautomaatin vieressa oli automaatti virvoitusjuomille, sipseille, karkeille, suklaalle, ja todentotta, myslipatukoiden ja tuoremehujen valissa oli pesujauhepakkauksia, koodi JI!

Mutta kuinka pesukone toimii? Siina tuntui olevan kortinlukija, mutta kuvien perusteella piti kayttaa kolikkoja. Pesukoneeseen oli liimattu koodi LI, mutta kahviautomaatissa kirjaimet loppuivat J:hin. Toimistoon: kahviautomaatti! Ja takaisin kellariin. Ja toimistoon. Silloin toimistovirkailija huokaisi syvaan ja lahti kanssani kellariin. Tulimme pesukoneen luo, johon kolikot syotettiinkin kortinlukijan takana oleviin pystyuriin: "Tama toimii KUIN kahviautomaatti", virkailija sanoi kuin vahajarkiselle. Pahoittelin kovasti, sanoin etta olen hiukan hidas, turisti. Virkailija taputti minua myotatuntoisesti selkaan.

Junassa menin kahvilavaunuun ostamaan bocadillon, taytetyn leivan. Pyysin pullon vetta ja juustoleivan. "Meilla ei ole juustoleipia", myyja sanoi ja osoitti listaa: kinkkua. Kuivattua kinkkua, toista kinkkua ja kolmatta kinkkua. Tilasin kuivattua kinkkua. Myyja meni tekemaan leipaa ja huikkasi: juustolla vai ilman?

On jaahyvaisten aika. Saavuimme illalla Espanjan ja Ranskan rajalle San Sebastianiin, josta Paol-Erik jatkaa huomenna matkaansa camino Nortelle kohti lantta ja mina ranskalaista reittia kohti koillista. Syomme illallista, juomme punaviinia, katselemme valokuvia, muistelemme matkan eri vaiheita, parantelemme rakkoja ja sormiin myrkyllisista okaista tulleita pikkuhaavoja. Valilla meidan on vaiettava, koska olemme niin liikuttuneita. Kuinka me kaksi toisillemme tuntematonta tapaamme sattumalta Santiponcen liikenneympyrassa, emmeka viela tieda, etta tulemme jakamaan seuraavien 6 viikon kaikki elamykset turhautumisesta nauruun, artymyksesta huolenpitoon.

Niinakin paivina, kun olemme vaeltaneet yksiksemme, olemme olleet tietoisia toistemme etenemisesta. Olemme kavelleet, keskustelleet, ja mika suomalaiselle rentouttavinta, olleet yhdessa hiljaa. Joskus unohdamme etta olemme eri maista, mina sanon jotain suomeksi ja Paol-Erik tanskaksi. Ja nyt voimme palata myos niihin hetkiin, kun olemme menettaneet hermomme ja Paol-Erik huutaa: "Sina olet niin itsepainen, niin arsyttava!" Ja mina olen huutanut takaisin: "Ja mika itse olet! Jaarapainen!"

Kyyneleet silmissa poistumme ravintolasta. Katselemme ymparillemme: missa hostelimme on? Kumpikaan ei pannut merkille katua eika hostelin nimea. Meilla on avainnippu, jossa on kolme avainta. "Ei meilla ole mitaan hataa, mahdollisia katuja on kolme eika naita kerrostaloja ole kolmeakymmenta enempaa - johonkin niista joku naista kolmesta avaimesta sopii!" Ja nain meidan yhteinen matkamme paattyy, nauruun.

Toukista perhosiksi - perilla Santiago de Compostelassa

Olemme selvinneet Santiago de Compostelaan! Olin jossakin vaiheessa iloinnut, kuinka olisimme perilla tasan kuusi viikkoa vaellettuamme - taydellinen ympyran sulkeutuminen. Mutta viimeistaan Carballedan sikaloiden kohdalla, saappaat syvalla liejussa tajusin, ettei nain sotkuiselle matkalle voi tulla taydellista lopetusta, ja niin matkaan meni kuusi viikkoa ja yksi paiva.

Nukuimme viimeisen yomme suunnitelmistamme poiketen Capilla de Santiaguinossa. Olimme hiukan pettyneita Ponte Ullaan, jossa meidan piti heittaytya vanhan tammen alle nakemaan nakyja tai enneunia erakko Pelagiuksen tapaan. Tammen luokse ei kuitenkaan ollut minkaanlaista opastusta, eika sita mainittu lainkaan kylan infotauluissa. Niinpa tyydyimme juomaan lasin punaviinia Rio Ullan rannan baarissa ja jatkoimme noin 5 kilometria ylamakea eteenpain kauniin Santiaguinon kappelin taakse, jossa moderni auberge sijaitsi.

Ehka paikka oli liian uusi, silla seuraavan yon uneni oli perin vaatimaton: poljin pyoralla makuupussissani. Mietin, pitaisiko alempi vetoketju avata, jolloin polkeminen saattaisi olla helpompaa.

Aamulla makuusalin kirkkaat neonvalot rapsahtivat automaattisesti paalle klo 6.40 ja olimme ulkona ennatyksellisen aikaisin, klo 7.30. Saa jatkui edelleen pilvisena - olin edellisena iltana katsellut tyrmistyneena Espanjan saakartaa, jossa lukuisat auringot kellottivat taydessa terassaan kaikkialla muualla paitsi maan luoteisnurkassa, jonne luvattiin pilvia ja pienta pisarontia.

Matkan viimeisina paivina meita ovat koetelleet sikalat. Niiden lemu on hirvea, ja jollakin tavalla sikojen kimea kiljunta ei sovi yhteen haikealle ja lahes hartaalle tunnelmalle matkamme pian paattyessa. Niinpa emme ole voineet muuta kuin nauraa. "I really look foward to see, what kind of pighause is waiting for us on the top of the hill", Paol-Erik sanoo brittiaksentillaan, ja iloitsee samaan hengenvetoon, kuinka mainiota on, etta caminon varrelle on sijoitettu kaikki Galician sikalat. Erityisen tukalaa meilla on, jos sikala sijaitsee jyrkassa ylamaessa, koska ylospain nouseminen ja hengityksen pidattaminen on yhtaaikaa mahdotonta.

Mutta kun katedraalin tornit lopulta ilmestyivat eteemme, kaikki matkan koettelemukset unohtuivat. Tunsin liikutusta ja iloa, ja suurta yhteenkuuluvuutta Paol-Erikin kanssa. Istuimme vieretysten maahan torille ja katselimme hiljaisina edessamme kohoavaa, valtavan katedraalin sisaankayntia. Ja juuri siina aurinko lopulta ilmestyi, ja me ojentelimme sen lammossa kivistavia jalkojamme ja kasiamme kuin kotilosta kuoriutuvat perhoset, muodonmuutoksesta ilahtuneina.

Pyhiinvaeltajille pidetaan joka paiva messu klo 12. Katedraali on vaikuttava kaikessa koristeellisuudessaan, mutta se on myos hammentavan rauhaton ja taynna ihmisia - tajusin, etta matkani yksi leimallisin asia on ollut hiljaisuus. Se on tarjonnut parhaan mahdollisen tilan tarkastella paivittaisia ilon- ja huolenaiheita, ihmetella elaman monimuotoisuutta, kauneutta sen lukuisissa ilmenemistavoissa.

Ehka minun ympyrani sulkeutui loisteliaan katedraalin sijaan eilen illalla Capilla de Santiaguinon aubergen laminaattipoydan aaressa. Olimme ostaneet kanaa, vihanneksia, riisia ja voita, joista Paol-Erik valmisti erinomaista kanapataa. Mina katoin poytaan pullon Riojan punaviinia ja tuoretta leipaa. Istuimme syomaan. Samassa ovi kavi, ja sateeseen kadonnut espanjalainen vaeltajakumppanimme seisoi kaytavassa. Silloin meissa laikahti ennen kokematon lampo!

"Onko sinulla nalka?"
"Si!"
"Haluaisitko kanapataa?"
"Si!"
"Viinia?"
"No!"
"Vetta?"
"Si!"

Ja me soimme yhdessa kaikki kolme ja tuntui, kuin maailma olisi nitkahtanut paikoilleen, epajarjestyksesta eheyteen ja harmoniaan. Paol-Erik kohotti lasinsa eika meidan tarvinnut sanoa sanaakaan.     

Oseiran munkit ja synnin olemus

Oseiran luostarin iltavesperiin osallistuu 9 munkkia, 2 kokelasta ja 4 seurakuntalaista. Luostari on valtava, sen rakentaminen alkoi 1200-luvulla ja paattyi 1800-luvulla, ja siita pitaen se on ohittanut loistonsa paivat, silla nyt se massiivisesta koostaan huolimatta vaikuttaa hylatylta ja rapistuneelta. Mutta pienessa, kauniissa kappelissa noin 80-vuotias munkki istuu urkujen taakse ja laulu alkaa.

Munkit ovat asettuneet toisiaan vastapaata ja he laulavat kahdessa vuorossa. Syntyy vaikutelma keskustelusta, ja sita syventaa munkkien ika. Kaikkein kauneimmin soi nuoren, tuskin 30-vuotiaan munkin tenori - hanen poskensa ovat punehtuneet ja han tuntuu laulavan koko sydamestaan, hiukan eteenpain nojautuen. Hanta vastapaata istuvat vanhemmat munkit. Heidan aanensa saroilevat korkeissa kohdissa, valilla heidan silmansa painuvat kiinni aivan kuin he nukkuisivat laulaessaan, ja joissakin kohdissa heidan suunsa kaartuu hymyyn.

Tunnelma on harras, unelias, meditatiivinen, ja vain yhdessa kohtaa vanha urkuri tuntuu saavan syvemman innoituksen ja hanen saestyksensa muuttuu tivolimaisen humpahtavaksi palatakseen taas yksinkertaisempiin savelkulkuihin.

Ennen iltavesperia kysyin Paol-Erikilta, pitaisiko minun rukoilla hanen sielunsa pelastuksen puolesta, mutta kaytannollisena protestanttina han kaskee pyytamaan aurinkoisempaa saata. Han ei halua lahtea huoneestamme, jonne olemme luoneet saunamaiset olosuhteet. Luostarin majoitusrakennus on todella kylma, mutta meidat vastaanottanut ystavallinen munkki antoi meille valtavan makuusalin nurkasta hospitalieron huoneen, jossa on patteri. Useiden kylmien paivien jalkeen olemme ahneita lammolle, ja ei kulu aikaakaan kun huoneemme on hiostavan kuuma ja hikisten vaatteiden lemun kyllastama. Pahoittelemme sita toinen toisillemme, mutta kumpikaan ei halua vaantaa patteria pienemmalle eika luopua mahdollisuudesta kuivattaa vaatteet.

Luostarit ovat minulle jatkuvan ihmetyksen aihe. Niiden hiljaiset, kylmat kaytavat, synkat krusifiksit ja kaikkialta huokuva pysahtyneisyys ovat kiehtovassa ristiriidassa munkkien rauhallisen, lempean, mutkattoman olemisen kanssa.

Aamulla sataa ja lahdemme ripeasti matkaan. Ajatuksenamme on patikoida 30 km Oseirasta Laxeen. Matkantekomme on kuitenkin hidasta, silla polut ovat mutaiset, liukkaat, veden peittamat ja jyrkat. Sumu peittaa maisemat. Kun vihdoin saavumme kylaan, jossa tupakkakauppa osoittautuu onneksemme baariksi, olemme kavelleet 2,5 tuntia ja edenneet 6 km. Lyhistymme kulmapoytaan sanattomina uupumuksesta. Vaatteemme hoyryavat ja olemme ylta paalta markia ja kylmissamme.

Kun saan eteeni seka kupin teeta etta kahvia, ehdotan varovaisesti suunnitelmien muuttamista: enta jos kavelisimme vain seuraavaan kylaan, jossa on auberge: neljan kilometrin paahan Castro Dozoniin? Paol-Erik huokaisee helpottuneena, han on ajatellut samaa. Muta ja vesi ovat vihdoinkin selattaneet meidat - emme yksinkertaisesti jaksa.

Seuraavat kilometrit tuntuivat retkemme pisimmilta. Reitti kulki kaytavassa, jonka molemmilla puolilla oli kiviaidat. Vesi ja muta tayttivat kujan, ja kun ohitimme maataloja, sikaloista vyoryi tielle elainten ulosteita, haju oli pistava ja ikkunattomista, alumiinipelleista kyhatyista elainsuojista kuuluva sikojen kiljunta yhtyi sateen kohinaan. Edellani kulkevan Paol-Erikin saappaat vajosivat tuon tuosta liejuun, ja mina menetin ensimmaisen kerran tasapainoni, luikastuin ja sotkin itseni pahanpaivaisesti.

Kun lopulta paasimme majapaikkaamme, olimme varhaisesta iltapaivasta huolimatta lopen uupuneita. Peseydyimme, soimme ja kaariydyimme viltteinemme makuusaliin torkkumaan ja lukemaan. Makuusalissa oli kolmaskin vaeltaja, espanjalainen mies, joka kertoi patikoineensa Ourensesta. Han hymyili tyhjin katsein ja hankkiutui vaatteet paalla vilttinsa alle jo noin klo 17 ja nukkui aamuun saakka.

Minulla on matkalukemisena Anthony de Mellon kirja Katseleminen. Luen sita kolmatta kertaa, silla sen umpikristillinen mystiikka on hyvin vaikeaselkoista. Illalla syvennyin taas kerran synnin olemukseen. De Mellon mielesta tekoihin ja lakeihin keskittymisen sijaan synti pitaisi ymmartaa paljon syvemmin. "Synti on kieltaytymista kasvusta, kieltaytymista rakkaudesta. Se on sitoutumisesta, osallisuudesta ja riskien ottamisesta kieltaytymista." De Mellon mielesta tietamattomyys ei pelasta ihmista syntisyydesta, painvastoin, ihmisen kuuluu ponnistella oman aikaansaamattomuutensa ja sokeutensa voittaakseen.

Nukahdin. Yolla herasin myrskyyn ja sateeseen, joka piiskasi makuusalimme ikkunaseinaa. Yhtana kauhistuttavana hetkena tajusin, etta matkakumppanimme taytyi olla kylmissaan ja nalissaan. Hanella ei ollut makuupussia, han oli laittanut teryleenihousunsa, sukkansa ja lenkkikenkansa kauas patterista, han ei ollut syonyt mitaan koko iltana. Kun aamulla nousimme ylos, Paol-Erik oli tullut samaan johtopaatokseen: mies ei ollut tavallinen patikoija. Meita molempia kuristi syyllisyys, olisimme voineet tarjota miehelle iltapalaa lahibaarissa, olisimme voineet laittaa hanen vaatteensa kuivumaan, pyytaa hanelle ylimaaraisen viltin. Se oli myohaista - onnettomina miehen osattomuudesta jaoimme aamupalamme, hedelmat ja jogurtit, ja annoimme hanelle hiukan rahaa.

Mies hymyili ja kiitti, puki paalleen marat vaatteensa, otti sateenvarjonsa, kumarsi ja katosi sateeseen.

Hiljaisuudesta, ajasta, saappaista ja keltaisista nuolista

Joskus maapallo lakkaa kiertamasta akselinsa ympari. Sita edeltaa aani, joka havahduttaa minut ajatuksistani. Pieni kalke kaukaa niitylta. Kun kohotan katseeni, etaalta lahestyy hevonen, jonka etujalat on kytketty toisiinsa ketjulla. Pysahdyn odottamaan. Sataa vetta. On hiljaista. Hevosen kulku on hidasta ja sen olemus henkii seka karsimysta etta kiintymysta. Seisomme hetken kiinni toisissamme, hevosen lammin paa vasten rintaani. Eika enaa ole hevosta eika minua, on hevonen minussa ja mina hevosessa, jaettu tila, jossa olemisen rajat katoavat.

Voi ajatella, etta on omanlaisensa saavutus kavella 1 000 km. Mutta paljon, paljon merkittavampaa on kadottaa aika.On kuin kokonaan toinen todellisuus olisi aivan lahellani, mutten tavoita sita yrittamalla, pakottamalla enka vaatimalla. A Gudinan jalkeen tie nousi jyrkasti, oli todella navakka pohjoistuuli ja satoi lunta. Puskin turtana eteenpain, kun jostain kaukaa tajuntani nurkasta helahtaa aani, kuin triangeli. Pysahdyn ja huomaan, kuinka hiekkarinteelta valuu alas kristallista, kiteytynytta jaata. Aani minussa, mina aanessa.

"Meidan on kehitettava kykyamme sietaa hiljaisuutta, jotta voisimme paasta kosketuksiin omien voimavarojemme kanssa", kirjoittaa Anthony de Mello. Hiljaisuus ei ole aanettomyytta vaan pikemminkin  nakyvan todellisuuden takana olevan kaikkeuden lasnaoloa. Olen liikuttunut siita, etta suurin pelkoni - hiljaisuudesta kumpuava merkityksettomyys - onkin kaantynyt hiljaisuudessa elavaksi lasnaoloksi ja rauhaksi.

Olen joka paiva kiitollinen siita, ettei minulla ole paluulippua. Olen tavannut monta vaeltajaa, joiden aikataulu on mennyt sekaisin huonon saan takia ja jotka sen takia tulevat illansuussa valmiiksi levottomina majapaikkaan ja kaivavat samalla istumalla oppaansa: pakko valita maantie, pakko kavella seuraavanakin paivana 40 km, jotta ehtisi paluulennolle. Henkaisen aina yhta helpottuneena: mina voin valita vaikeat, hitaat polut, kaantya takaisin ja nousta maantielle jos on aivan pakko, palata takaisin metsaan, karrytielle, polulle - minulla ei ole pienintakaan kiiretta.

Olen kiitollinen saappaistani, joilla tuntuu olevan oma viisautensa, kokemuksensa ja vakautensa: ennen kuin ehdin tietoisesti ajatella, ne ovat jo valinneet kiven tai puunrungon jolle hypata, ja seuraavan, ja mattaan, ja ruohotuppaan. Ja kun ajatukseni ovat ties missa ja yhtakkia havahdun: olenko eksynyt, milloin viimeksi nain keltaisen nuolen? - ei aikaakaan kun naen sellaisen kivessa, puunrunkoon maalattuna, liikennemerkin takana. Silloin lahetan kiitoksen kaikille nuolten maalaajille, ilman heita olisin olemattomine karttoineni ihan hukassa!

Meita on kolme, jotka valitsivat A Gudinassa pohjoisen, vuoristoisen, harvaanasutun reitin; Paol-Erik, hollantilainen rekkakuski Marco ja mina. Meilla on eri rytmi. Ensimmaisena nousee Paol-Erik ja on baarissa aamukahvilla jo klo 8 ja jatkaa siita matkaansa. Marco on silloin harjaamassa hampaita ja mina kylla hereilla, mutta viimeiseen saakka pitkittamassa aamua lampimassa makuupussissani. Kun lopulta nousen, olen rivakka ja tienpaalla ennen Marcoa. Olemme saapuneet Galician puolelle ja majapaikat ovat uusia, siisteja, hyvin varusteltuja ja maksavat vain 5 € yolta.

Maisemat ylhaalla vuorilla ovat henkeasalpaavat! Toissapaivana lampotilaerot paivan aikana olivat ehka suurimmat kuin koskaan aiemmin retken aikana: aamulla satoi lunta, iltapaivalla lekottelimme As Eirasin kylan suojaisella ruohikolla noin +20 asteen lampotilassa.

Nyt olemme laskeutuneet vuoristosta Ourensiin, viimeiseen suureen kaupunkiin ennen Santiago de Compostelaa. Olimme kaikki yhta mielta siita, etta kilometrit kaupungin rajalta aubergeen olivat matkamme pisimmat: kaupunkia jatkui ja jatkui, laaksoon laskeutumista seurasi ylamaki, ylamaen takana odotti uusi ylamaki, kolmas, neljas, ja lopulta, kun saavuimme katedraalin takana sijaitsevaan majapaikkaan, jalkojamme poltti enemman kuin koskaan ja vajosimme voipuneina aulan mustille nahkanojatuoleille saamatta sanaa suustamme. Marco pitaa taalla paivan tauon ja aikoo tutustua kylpyloihin. Mina jatkan huomenna Oseiran luostariin jos he enaa majoittavat vaeltajia - oppaat antavat asiasta ristiriitaista tietoa.

Matkaa maaranpaahan on enaa 110 km. 

Kulttuureja yhdistava tekija: sade

Makuusalin valot ovat sammuneet ja olen jo puolittain unessa. Jossain etaalla kajastaa Paol-Erikin  tabletin valo ja pimeasta kuuluu aanekas kuiskaus: "Ulla, oletko hereilla? Saakartan mukaan sade taukoaa klo 3 yolla. Laita heratys silloin, lahdetaan klo 4 niin saadaan patikoida kaksi tuntia kuivin vaattein!"

Paol-Erik on sita mielta, etta Antiikin Rooman jumalat seuraavat korkeuksistaan meidan ihmispolojen taivallusta ja koettelevat meita hellittamattomilla sateilla. Joskus ne herpaantuvat ja kadottavat meidat nakyvistaan, ja silloin navakka tuuli ajaa hetkeksi pilvet pois ja saamme nauttia auringosta. Mutta sitten ne muistavat meidat, etsivat meidat vuorten valisista laaksoista ja seuraavat huvittuneina, mita tapahtuu kun kimppuumme sinkautetaan viela pieni vesiripaus. Silloin Paol-Erik huutaa alhaalta: "Etteko te parempaan pysty, antakaas tulla kunnolla!" Ja toden totta taivaat aukeavat ja paallemme putoaa sellainen ryoppy etta olemme sadeviitoistamme huolimatta litimarkia. "Noin sita pitaa, nyt on parempi!", Paol-Erik huiskauttaa.

Ja surkeudestamme huolimatta meita naurattaa: Paol-Erikin sarkastinen huumori on ehtymatonta. Kun naemme jo kaukaa risteyksen, Paol-Erik alkaa arvuutella: "Meneekohan camino tuonne oikealle, jossa nayttaisi olevan kuivempi hiekkatie? Kappas, se onkin tama mutainen vasen!"

Uutisissa on ollut kaikenlaisia paivaperhoja, jotka lepattavat hetken ja jaavat taakse: paavin valinta, paasiaiskulkueet, tyottomyys - mutta yksi on ja pysyy: sade. Sade on peittanyt alleen laajat viljelysalueet, romahduttanut sillan, tayttanyt kaupunkien ja kylien kadut, ajanut ihmisia evakkoon...

Kun menemme baariin, olemme sadeviitoissamme kuin kaksi kyttyraselkaa, Quasimodoa, ja erityisen dramaattinen on Paol-Erikin sisaantulo, silla han on tummanpuhuva, kookas, meluisa - yhdella riuhtaisulla han tempaisee baarin oven auki ja aloittaa morean laulun: "Espanja no sol, Espanja no sol!" Tama saa baarin ukkojen paat kaantymaan, minka jalkeen Paol-Erik toteaa: "Mucho aqua!" Ukot nyokkaavat ja toistavat: "Mucho aqua!", ja kun nain on saavutettu yhteisymmarrys asioiden tilasta, alkaa yksityiskohtaisempi keskustelu siita, missa vetta on ollut erityisen paljon.

Myos iltaisin albergessa sade ja sen vaikutukset puidaan tarkasti: kuka valitsi maantien, kuka jatkoi caminoa ja minkalaisin seurauksin, kuka otti bussin, kuka taksin. Huokaisemme yhteen aaneen kun katselemme toistemme lahkeita: reisiin saakka mutaiset.

Koettelevasta saasta huolimatta saavuin eilen Puebla de Sanabriaan ja majoituin erinomaiseen majapaikkaan, Casa Luziin. Olen omaksunut booan ruokailutottumukset: syon kaytannossa vain kerran paivassa, patikoinnin jalkeen, ja niin paljon, etta koko ilta menee ruokaa sulatellessa. Illalla osuin keittioon italialaisten veljesten kanssa, jotka eivat tingi kulinaarisista tottumuksistaan alkeellisimmissakaan olosuhteissa, ja kun he nakivat saalittavan valmispastapussini, he kutsuivat minut syomaan pastaa, joka taatusti vetaa vertoja Helsingin ristorante Gastonelle.

Aloitan seurustelun yleensa virkkeella, joka on jonkinlaista alkukielta, sen ymmartavat kaikki vaeltajat kansallisuudesta riippumatta: "Yo Finlandesa: Finland frio! Panser: Espanja, no frio, mucho sol. No sol, solo aqua!" Sen jalkeen kaikki kertovat mista ovat, mita tietavat Suomesta ja paivittelevat kotimaansa ja Espanjan saata.

Seka Manolo etta Paol-Erik ovat edellani. Mina vietin tanaan laiskan aamun, kiipesin Pueblo de Sanabrian kukkulan huipulle, jossa vanha kaupunki sijaitsee. Sen pienet kivikujat ovat taynna ihania kahviloita, ja vietin mukavan tovin sateelta suojassa eraassa konditoriassa salaisen paheeni, churros con chocolaten parissa. Sen jalkeen nousin aivan kukkulan huipulle, missa 1200-luvulta peraisin oleva linnoitus sijaitsee, ja yritin loytaa vuodelta 569 peraisin olevan, pyhiinvaeltajille perustetun sairaalan jaanteita.

Olen usein ajatellut suurella myotatunnolla pyhiinvaeltajia kauan ennen omaa aikaani, alkeellisia varusteita, puutteellisia karttoja, matkan vaikeuksia ja vaaroja - ja toisaalta suojaa ja turvaa, joita lahinna luostarit vaeltajille tarjosivat.

Lahdin matkaan vasta puolen paivan jalkeen ja paatin kavella vain seuraavaan, 12 km:n paassa sijaitsevaan Requejo de Sanabrian kylaan. Matkalla alkoi sade, ja olin karsimaton kun Terroson talorykelman kohdalla minut pysaytti ukko vuolaasti espanjaa puhuen. Han oli todella itsepintainen ja vihdoin ymmarsin, etta han halusi leimata pyhiinvaelluspassini. Yleensa passi leimataan majapaikassa - passin nayttamalla saa yopya edullisesti - ja yritin selittaa ukolle etta olen menossa noin 2 km paahan majapaikkaani, jossa passi leimataan. Ei ei, han haluaa leimata! Ja niin annoin hanelle passini, ja han paukautti siihen 3 leimaa, painokkaasti ja omistautuneesti, ojensi viela kokonaan uuden passin ja paukautti siihenkin kolme leimaa. Sen jalkeen kirjoitin hanen vieraskirjaansa (edelliset, pyydykseen jaaneet vaeltajat nayttivat olleen vuodelta 2010), minka jalkeen saatoin jatkaa matkaa.

Majapaikka, Casa Cervino, on valoisa ja viihtyisa, ja valitsin makuusalista sangyn josta on nakyma vuorille. Suoriuduin rutiineista jo tottuneesti: kasipyykki, saappaiden huolto, ja sovin hospitalieron kanssa illallisesta klo 19. Olen lahella Natura-aluetta - opastaulun mukaan taalla on runsaasti lintuja ja nisakkaista susia ja karhuja. Huomenna nousen Portillo de Padornelolle, 1 329 metrin korkeuteen (kaytannossa nousua on vajaat 400 metria, koska olen jo noin 900 metrin korkeudessa). Patikointia on takana 757 km ja edessa 243 km. Askeliini on tullut jo haikeutta: en halua lopettaa, jatkuisipa tama avaruuden ja tilan tuntu viela kauan sen jalkeen kun Padornelon huippu on jaanyt taakse.

Epaonnea, harharetki ja paasiaissunnuntain riemua

On paasiaissunnuntai, iltapaiva, ja pilvet ovat sysanneet aamun taivaansinen, auringon ja pienen tuulenhengen matkoihinsa. Olen vaeltajien paratiisissa, Casa Anitassa, aubergessa Santa Croya de Terassa. Taalla on aivan kaikkea: runsaasti pattereita, takkatuli ruokailusalissa, tilava, valoisa makuusali, pesukone, hyvaa ruokaa, punaviinia, lamminta vetta, ystavallinen emanta Anne. Olin aivan riehaantunut pesukoneesta ja laitoin kaiken mahdollisen pyykkikoriin. Vaatteeni ovat olleet jo pitkaan suhteellisen likaisia tai suhteellisen puhtaita, koska olen pessyt niita milloin tiskiaineella, milloin shampoolla, milloin saippualla ja milloin jollain, joka rakenteeltaan muistuttaa pesujauhetta, mutta joka ei vaahtoa.

Zamorassa paasiaisenvietto nakyi ja kuului valtavina ihmisjoukkoina. Herasin yolla aavemaiseen rummutukseen ja riensin aubergen ikkunaan: pienen kujan taytti ristisaatto, sinisiin piippahuppuihin ja valkoisiin kaapuihin pukeutuneiden miesten pitka, hitaasti eteneva kulkue lyhdyn- ja ristinkantajineen. Se oli kuin pahaenteinen alkusoitto tuleville koitoksille: sairastuin samana yona rajuun vatsatautiin, jota kesti vuorokauden.

Yleensa vaeltajille tarkoitetuissa majataloissa saa yopya vain yhden yon ja aamulla taytyy lahtea kahdeksaan mennessa. Sairastumisyota seuranneena aamuna hoipuin pyrenneilta kotoisin olevan hospitalieron luo ja kysyin, saisinko olla ylimaaraisen paivan. Nain kuinka hospitalieron paassa kavi ankara taistelu - saannot, siivoaminen - mutta oli ilmeista etta olin huonossa kunnossa ja niin han antoi minun jaada. Paivan mittaan han tuli usein kysymaan vointiani ja voisiko han tuoda jotain. Nukuttuani paivan ja mentyani illalla yhteiskeittioon syomaan banaanin ja juomaan teeta, han ilahtui ja kutsui minut poytaansa. Nyt on hyva syoda vatsatautisille sopivaa ruokaa! Han avasi jaakaapin ja otti sielta potkon makkaraa, chorizoa, ja lautasellisen tuhtia risottoa, painikkeeksi punaviinia ja viinasnapsi. Meni pitkaan saada hanet vakuuttuneeksi, etta ainoa mita voin syoda on banaani ja kuppi teeta.

Seuraavana aamuna hospitaliero odotti minua aamupalalle punaviinipulloineen ja makkaroineen. Kun osoitin jogurttia, han pudisti paheksuvasti paataan. Kiivit nahtyaan hanen suustaan purkautui valittava Oi oi oi oi oi oi - ei ollenkaan sopivaa ruokaa vatsataudista toipuvalle.

Epaonni jatkoi. Taipaleelle paastyani valitsin sen kummemmin ajattelematta camino Portugaisen - ajattelin sen olevan camino, joka yhtyy Ourensessa Portugalin reittiin. Ei ei, 18 km:n jalkeen sinansa kaunis tie johti minut kylaan ja baariin, jonka omistaja pudisteli paataan: olin 12 km paassa oikeasta caminosta. Via de la Platasta. Voi ei. Vatsataudista toipuvana en voinut kuvitellakaan kavelevani 12 kilometria. Taksi? Ei, kylassa ei ole taksia. Auberge? Ei, kylassa ei ole mitaan majoituspaikkaa. Hetken mietittyaan nainen puhui pitkaan, ja erotin tulvasta kolme sanaa: pobre pero corazon - han saattaa olla koyha, mutta hanella on sydan paikallaan, ja niin han pyysi miestaan ajamaan tallista pikkuisen Opel Corsansa vm -90 ja viemaan minut kylaan, johon olin kuvitellut tulleeni. Halasin naista tiukasti.

Sadetta jatkui seuraavanakin paivana, ja ensimmaista kertaa turhautuminen ja lohduttomuus valtasivat mieleleni. Olin ohittamassa vanhaa linnanrauniota ja tulin ajatelleeksi, kuinka mukavaa olisi syoda siella evaita, auringon lammossa, mika nyt oli mahdotonta. Alakuloa jatkui iltaan. Granja de Moruelan sosiaalikeskuksen majapaikassa oli kylma, eika lammitysta luvattu ennen klo 19. Pikkuisen huoneen taytti nelja sinansa mukavaa, mutta aanekkaasti kuorsaavaa miesta.

Ja silti: olin saavuttanut yhden tarkean etapin, kylan, josta erkaantuu pohjoiseen meneva reitti, joka yhtyy Astorgassa camino Francaiseen, ja luoteeseen meneva camino Sanabres. Moni on suositellut minulle pohjoista vaihtoehtoa, mutta valitsin jalkimmaisen tunnesyista. Kirjassa Matka apostolin haudalle Carl Jacob Gardberg kertoo legendasta, jonka mukaan erakko Pelagius naki unessaan tahtien loistavan kirkkaana, ja erityisen kirkas tahti loisti Ullajoen rannalla kasvavaan tammeen. Sittemmin tammen juurelta loydettiin kolme ruumista, joista yksi oli mestattu. Apostoli Jakobin hauta oli loydetty.

Vaikka tutkijat ovat asettaneet legendan kyseenalaiseksi, minua elahdyttaa ajatus, etta taalla Espanjan luoteisnurkassa on jokikaimani ja sen ylitse kulkeva silta, ponte Ulla! Sinne taytyy menna ja toivoa unta, vaikka eilen illalla Tabaran alkeelliseen, noin 1 km kylan ulkopuolella sijaitsevaan aubergeen tallustellessani tahtitaivas rajahti ylleni kuin mahtava valomeri - yksin, pimeassa, tahtien loisteessa, maailmankaikkeuden ytimessa tunsin taas olevani siunattu, sanomattoman kauneuden ymparoima.

Naurua ja kyyneleita

Nain viime yona unta, etta olimme Paol-Erikin kanssa plastiikkakirurgin vastaanotolla. Kirurgi kysyi, haluammeko etta silmakulmissa olevat rypyt siloitetaan. Kieltaydyimme molemmat toimenpiteesta, sanoimme, etta rypyt ovat tulleet nauramisesta.

Toden totta nauroimme eilen. Taivallettavana oli vain 20 km, mutta satoi rankasti eika matkalla ollut kylia, baareja tai huoltoasemia, joissa olisimme voineet pitaa taukoa. Olimme kavelleet noin kaksi tuntia ja vasymys alkoi painaa. Kavelimme asfalttitieta, vasemmalta vihmoi tuuli, sade ja moottoritien meteli, oikealta oman paikallistiemme rekat tuiskauttivat paallemme iloiset toottaykset ja sammiollisen vetta. Oli pakko pitaa tauko. Edessamme oli alikulkutunneli ja tienvarressa bussikatos, jonka katto ja seinat olivat rikki. Oikealla nakyi joku tuotantolaitos - arvelin sen olevan oluttehdas, koska portista ajoi ulos San Miguelin rekka. Ehdotin Paol-Erikille, etta menisimme sinne pitamaan taukoa.

Olemme olleet sateelta suojassa milloin autioissa viinitilan taloissa, milloin leirintaalueiden katoksissa, milloin vanhainkodeissa, joissa ilahtuneet vanhukset ovat tulleet hypistelemaan sadeviittojamme ja innokkaasta puheesta paatellen muistelemaan omia caminoitaan. Niinpa suuntasimme toiveikkaina tehtaaseen. Ulko-ovi avautui automaattisesti ja tulimme suureen, lampimaan aulaan, jossa oli tuoleja, toiletit ja mika parasta, kahviautomaatti. Huokailimme ja hihkuimme onnellisena. Aina valilla jostakin aulan lukuisista ovista kuului surinaa ja ihmisia kulki ohitsemme, kaikki tervehtivat ja menivat menojaan. Pysaytin yhden valkotakkisen naisen ja kysyin, missa me oikein olimme. "Vankilassa", nainen sanoi. Naurultamme ei tahtonut tulla loppua.

Espanjalaisilla on ihana tapa sisallyttaa meidat vaeltajat kulloisiinkin tilanteisiin, vetaa mukaan toimintaan. Kun kuljimme Canaveralin lapi ja piipahdin kaupassa, myyja sanoi etta meidan pitaa osallistua kylan harkajuhlaan. Plazalla olikin joukko laulavia ihmisia ja nuotioita, ja valtavissa kattiloissa porisemassa pataa, jossa vilahtivat suuret ihrakimpaleet, makkarat ja jotain siansorkkien nakoista. Meille ojennettiin leipia, joiden paalla oli keko grillattuja ihranpaloja, ja toiseen kateen kuppi viinia. Soin yhden ihranpalan ja yritin kaaria loput nenaliinaan ja sujauttaa taskuuni. Se oli virhe, silla kun kateni oli tyhja, siihen ilmestyi oitis uusi leipa ihroineen. Oli tyon takana kieltaytya padasta - valittelimme vaeltajan kiiretta: pitaa ehtia majapaikkaan ennen auringonlaskua.

Myos Palmusunnuntaina Calzada de Valduncielissa meidat tempaistiin mukaan vakijoukkoon, joka oli menossa piskuiseen Santa Elenan kirkkoon. Kaikilla oli kadessaan laakeripuun oksa, ja minakin sain sellaisen huiskuttaakseni puusta rakennetulle, aasilla ratsastavalle Jeesukselle. Veistoksen alla oli pyorat ja normaalisti se vedettiin ulos vakijoukon keskelle, mutta nyt pysyttelimme sisalla kirkossa sateen takia.

Kirjoitan tata Zamoran kirjastossa. Olen vasynyt raskaasta paivamatkasta - taivalsimme tanaan El Cubon ihanien viinitarhojen halki, mutta jouduimme lopulta nousemaan maantielle, koska vesi ja alati rummuttava sade muuttaa pienet peltotiet mutavelliksi. Silti eilisen paivan suuri yllatys liikuttaa mielta: olimme asettuneet taloksi pieneen yksityiseen albergueen, jonka hospitaliero, isanta, tarjosi meille lasin erinomaista punaviinia ja juustoa ja kertoi nuoruutensa paivista harkataistelijana. Sen jalkeen menimme talliin katsomaan hevosia, korskeita arabialaisia.

Kun tulimme takaisin sisalle, kuka odotti meita eteisessa: Manolo! Voi sita jalleennakemisen riemua! Manolo oli uupunut onnettoman rinkkansa kanssa, kavellyt kaksi lyhytta paivamatkaa, tutustunut kahteen kanadalaiseen naiseen, jotka aamuisin huiskuttivat ovelta: Bye bye Manolo! Ja Manolo oli sisuuntunut, laittanut heratyksen klo 6 aamulla ollakseen valmiina lahtoon klo 7: Bye bye kanadalaiset! Ja han kysyi joka majapaikassa, onko siella nakynyt senora Finlandesa ja senor Danemarka, kunnes vihdoin, 40 km yhden paivan aikana kuljettuaan sai meidat kiinni.

On vaikeaa selittaa, miksi ventovieraan ihmisen caminolla on niin suuri merkitys myos itselle. Ja kuinka meidan kolmen valille on muodostunut merkillinen yhteenkuuluvuuden side, niin erilaisia kuin olemme. Eilen kysyin Manololta, mika sai hanet tallaiselle matkalle. Manolo kertoi eronneensa 4 vuotta sitten. "30 years ago wife say: Manolo intresting. Four years ago wife say: Manolo different, no intresting. Different." Samoin kuin Paol-Erik tai mina, Manolokaan ei tieda, miksi hanella oli niin pakottava halu lahtea.

Paol-Erik tarttuu Manoloa olkapaasta: "Manolo different. Paol-Erik different. Ulla different." Kaikkien silmissa on kyyneleita.

Senora Elena piirtaa kartan

Carcaboson baarissa on kolme poytaa. On alkuilta ja baari on tyhja lukuun ottamatta senora Elenaa, joka haarii tiskin takana. Kun istun juomaan teeta ja kirjoittamaan postikortteja, han tulee poytaani ja istuu vastapaata. "Yksin? Voi voi yksin kaukaa Suomesta. Carcabososta on kovin pitka matka Hostal Asturiakseen."

Senora Elena kay hakemassa paperia ja ryhtyy piirtamaan karttaa. Painan katseeni, mutta senora vilkaisee minua aina valilla teravasti niin etta lopulta lasken kynan kadestani ja keskityn katselemaan hanta. Hanen poskensa ovat punehtuneet ja han puhuu itsekseen. Minuun enaa vilkaisematta han on taysin uppoutunut karttaansa, han ei ole enaa baarissa, han on aukaissut oven, kiiruhtanut oikealle ja tien yli.

Ei ei, ei leipomoon, ei se ole auki, mene aukion poikki, Calle Pozolle. Ala vilkaisekaan vasemmalle, siella on hautausmaa, siella lepaavat kuolleet, sinne sinulla ei ole mitaan asiaa. Sillan yli, ja viela toisen - ala huomaamattasi eksy laidunmaille. Ja Elena kiiruhtaa, lentaa kartalla eteenpain, on jo kanavalla - hanella on kiire, han ei riisu kenkiaan vaikka joet tulvivat. Ala unohda sulkea portteja senora Elena, Venta Quemadan harat paasevat karkuun! Han hiljentaa vauhtiaan vasta Caparrassa, naetko aitoja vai riisutko kenkasi ja puikkelehditko paljain jaloin ikivanhan kaupungin perustoilla, ajan ja auringon lammittamilla kivilla? Istutko lepaamaan vasta Arcolla? Ei, Elena jatkaa matkaa, taittaa tammesta oksan ja huiskii tieltaan karavaanina kulkevat lehmat ja vasikat.

Elenan kasi pysahtyy. Han miettii hetken ja kirjoittaa sitten arkin ylalaitaan: Oscar. Han vangitsee katseeni, ohjaa sen katsomaan kynaa, joka painaa paattavaisen pisteen nimen jalkeen. Ja viela kerran. Oscar. "Kun tulet risteykseen, soita Oscarille. Oscar hakee sinut. Han ei ota maksua. Oscar muy bueno."

Illalla senora Elenan majatalossa puen villaisen kerraston ylleni ja olen valmis pujahtamaan sankyyn, jonka ylapuolella on kuva Fatiman ihmeesta, Neitsyt Marian ilmestymisesta kolmelle paimenessa olleelle lapselle. Oveen koputetaan. Senora Elena haluaa antaa iltasuukon, molemmille poskille: Buenas Noches!

Elenan kartta on ollut taskussani aina tahan saakka, vaikka Hostal Asturias on kaukana takanapain. Sen jalkeen olen vaeltanut sateessa, auringonpaisteessa, suloisen tuulen saattamana, kuullut sen takaa vox silencion, hiljaisuuden aanen, kun se on pyyhkaissyt suortuvan poskelleni. Olen tullut illalla majataloon, jonka takassa palaa tuli ja jonka edessa Paol-Erik naputtelee kannykkaansa. Yves ryntaa pystyyn antamaan poskisuukon ranskalaiseen tapaan: "Ulaa, Finlandesa, mon chere amie!"

Me vaeltajat olemme kuin paaskyset: yhdessa, erikseen, aina taynna jalleennakemisen riemua. Joukkoon on liittynyt kolme espanjalaista, Ramon, Jose ja Pablo. Kaikki lahemmas 60-vuotiaita, ja kaikki talouskriisin syrjayttamia. Ramon tyoskentelee kalatukkurina: hyvin hiljaista. Pablo irtisanottiin pankista 35 tyossaolovuoden jalkeen. Jose sai lahtea komponenttitehtaasta. "Ei kukaan palkkaa taman ikaisia, mutta olen onnekas silla vaimollani on melko turvattu tyopaikka", Pablo sanoo. Jose laittaa kuluneita vaatteita roskikseen: ennen caminoa vaimo on kaskenyt miestaan pakkaamaan mukaan kaikki kulahtaneet vaatteet ja heittamaan ne roskiin sita myota kun ne hajoavat. Kotiin ei ole tulemista ennen kuin paalla on enaa 1 t-paita, alushousut ja sandaalit. Miehia naurattaa.

Olemme kaikki Salamancassa, takana yli 500 km! Majoitumme valtavan, koristeellisen katedraalin kainalossa sijaitsevaan Casa de la Caleraan, kunnalliseen refugioon, jonka tarmokkaat vapaaehtoistyontekijat  oitis komentavat meidat riisumaan kuraiset saappaamme ja tyhjentamaan rinkkamme: niita ei saa ottaa ylos makuusaleihin luteiden leviamisen pelossa. Rinkat pakataan muovisakkeihin ja laitetaan yoksi kaappiin. Refugion ovet sulkeutuvat klo 22 ja aukeavat klo 7. Klo 8 kaikkien on oltava ulkona, ja mina kun olin haaveillut laiskasta sunnuntaiaamusta!

Olen hyvissa voimissa. En enaa huolehdi huomisesta - jaksan vaivattomasti kavella 30 km ja jos en jaksa, lepaan. Majapaikkoja on ollut riittavan tiheasti, vain joskus olen joutunut kavelemaan reitilta hiukan ulos katkaistakseni liian pitkan paivamatkan. Saa on mika on, ei sita edes niin ajattele - paitsi silloin kun on mahdollista heittaa rinkka selasta, laskea sadeviitta alustaksi, kaivaa evaat ja istuksia auringon ihanassa lammossa vailla huolenhaivaa, ajattomasti ja ikuisesti, kotkien kaarrellessa korkealla taivaalla.

Vaeltajan tietolahde nro 1: baari

- It's calling me!
- Who? The God?
- No, the beer!

Paol-Erikilla on erehtymaton kyky loytaa kylan suosituin baari. Siella han paattaa paivan vaelluksen juomalla oluen molemmille jaloille. Sen jalkeen han menee baaritiskille jututtamaan kylan ukkoja. Saamme epaluotettavia tietoja seuraavan paivamatkan pituudesta ja reitin kunnosta, mutta joskus, niin kuin eilen, reitin todellisista ongelmista.

Puerto de los Castanosin jalkeen eras uuttera yrittaja on viitoittanut reitin vasemmalle omilla keltaisilla nuolillaan ja kyltilla Camino de Santiago. Oikea reitti kulki suoraan ja sita oli markkeeraamassa aika huomaamaton nuoli portin kupeessa. Jos olisimme valinneet vasemman polun, olisimme toki paasseet nauttimaan yrittajan uuden baarin anneista, mutta kiertotieta olisi tullut noin 8 km. Kylan ukot olivat tasta aika narkastyneita ja tuohduksissaan, samoin me, silla paivamatkat saattavat olla Via de la Platalla jopa 40 km ja jokainen ylimaarainen mutka tuntuu kivistavissa koivissa.

Onneksi valtimme harha-askeleet ja suuntasimme eteenpain, kohti tulvivaa jokea (rutinoituneesti saappaat ja housut pois) ja niittya, jossa kaikki opasteet katosivat ja eksyimme pahemman kerran. Paol-Erik on maatalon poika ja tiesi, kuinka sahkoaidoista paastaan pujahtamaan lapi. Myohemmin kuulimme, etta kaikki, espanjalainen nuoripari ja ranskalainen kolmikko Monique, Philippe ja Yves olivat myos eksyneet pahemman kerran.

Pieni joukkomme on hajonnut. Esher ja Ursula paattivat vaelluksen Cacerekseen. Yllatykseksemme myos Manolo sai tarpeekseen. Merkkeja oli ilmassa: hanella oli huono rinkka, joka hankasi pahasti vasenta olkapaata. Tauoilla Manolo heitti usein rinkkansa maahan, potki sita turhautuneesti ja pani sitten tupakaksi: "I am NERVIOSO, MUY NERVIOSO!".

Minuakin alkaa jo vasyttaa, vaikka mitaan erityisempia ongelmia ei ole. Paatin aurinkoisesta paivasta huolimatta ottaa tanaan rennosti ja pitaa huoltopaivan, itseni ja varusteiden. Kavelin vain 11 km Galisteosta Carcabosoon ja majoituin Senora Elenan, noin 80-vuotiaan vanhan rouvan majataloon. Kun kysyin pesukonetta, han hymyili leveasti ja talutti minut terassille, jossa odotti varmaan roomalaiselta ajalta peraisin oleva kiviallas, Marseille-saippua ja jaakylma vesi. Hytisin kylmasta ja hankasin likaisia vaatteitani, ja senora kietoi ylleni viltin ja kiinnitti sen tiukasti hakaneuloilla.

Paol-Erik jatkoi eteenpain ja sovimme, etta yritan saada hanet kiinni myohemmin. On mukavampaa kulkea kaksin, mutta olemme pitaneet aika reipasta vauhtia ylla ilman valipaivia ja huomaan itsessani kyllastymisen ja rasittumisen ensimerkit. Edessa on viela noin 600 km ja minulla ei ole pakottavaa syyta kiirehtia. Paol-Erik haluaa pitaa ylla noin 25 km paivavauhtia ehtiakseen Santiago de Compostelaan huhtikuun puolivalissa.

Pyykkaamisen ja suihkun jalkeen kavin ostamassa huomisen aamupalan ja evaat, ja sen jalkeen suuntasin syomaan Los Golondrinasiin, jonka Menu del Dia oli tavalliseen tapaan edullinen (8 €) ja hyva: salaattia, kalaa Navarralaiseen tapaan, kakkua ja punaviinia (8 €). Huokaisin onnellisena. Sen jalkeen nukuin 2 tuntia. Nyt olen kunnan kirjastossa ja tunnen voimieni palautuvan.

On mukavaa olla jouten. Kaikki matkalla tapaamani ystavalliset ihmiset, matkakumppanini, uskomattoman kauniit maisemat hakevat paikkaansa tajunnassani: mustat harat vihrealla niitylla sateen jalkeen, ylhaalla taivaalla liitelevat kotkat, silmankantamattomiin ulottuvat kukkaniityt.

Huomenna matka jatkuu.

Hytinaa painavien vilttien alla

Manolo ja Paol-Erik aloittavat aina aamun keskustelulla, joka raikaa lapi paksujenkin kiviseinien:

- TIEMPO HOY?
- MUY MALO!
- NO!
- SI!
- NO!
- SI!
- MUCHO AQUA!
- NO!
- SI!
- NO!
- SI!

Ensimmaista paivaa lukuun ottamatta satoi lahes yhtajaksoisesti 11 paivaa. Valilla tuuli yltyi myrskyksi ja riuhtoi sadeviittojamme niin etta olimme kauttaaltamme markia ja kylmissamme. Eilen katselimme uutisia: Sevillassa tulvii, pohjoisessa lumi on aiheuttanut liikennekaaoksia. Naissa olosuhteissa on kullanarvoista, etta majatalossa on lammitys ja kuumaa vetta. Yleensa lammitys tarkoittaa yhta patteria, mutta onneksi meita on pieni joukko liikkeella ja olemme saaneet saappaat ja vaatteet kuiviksi ennen seuraavaa paivaa.

Epaonni iski valilla Aljucen-Aldea del Cano. Kolmessa majapaikassa ei ollut lainkaan lammitysta ja koska oli kylmaa ja sateista, emme voineet pesta kasipyykkia. Vietimme tahanastisen elamamme kylmimman yon Alcuescarin luostarissa - tasta olimme kaikki viisi, Manolo, Paol-Erik, Ursula,  Granadassa bussilla seikkaillut, mutta myohemmin joukkoomme liittynyt Esther ja mina samaa mielta.

Luostari tarjoaa hoivan 72 jalkeenjaaneelle ja toimii pitkalle lahjoitusten varassa. Illalla me naiset osallistuimme katoliseen messuun, jossa meille vaeltajille toivottiin siunausta ja varjelusta matkallemme. Tunnelma oli alussa harras, mutta siunausta kesti ja kesti, aloimme tarista kylmasta ja meilla oli vaikeuksia seurata rukouksia ja saarnaa vuoroin seisaaltaan, vuoroin istuutuen, koska jalkojamme kivisti pitkan patikoinnin paatteeksi. Messun paatyttya kuljimme lapi pitkan kaytavan, jonka varrella olevissa saleissa miehet huutelivat meille tervehdyksia pyoratuoleistaan ja ojentelivat kasiaan. Meidat ohjattiin pieneen keittioon, jossa saimme illallista: pastaa, kalaa, janiksenkoipia ja perunoita.

Kun tulimme takaisin makuusaleihin, miehet olivat jo menneet nukkumaan. Myohemmin kuulimme, etta hekin olivat tarisseet kylmasta seurustelutilassa ja menneet makuupussiensa suojiin klo 19. Kalkitut, kiviseinaiset huoneet olivat kuin jaakaapit! Laitoin kaikki mahdolliset vaatteet villakerrastosta lahtien, silkkilakanapussin, makuupussin ja 2 vilttia, mutta siita huolimatta sain pitkin yota jonkinlaisia kylmyyskramppeja - en ole koskaan kokenut kylmyytta, joka kulkee ihon alla kuin joku elava olio.

Aamulla saimme hysteerisen naurukohtauksen kun kukin kommimme kohmettuneina kammioistamme - luostarin ovet aukenivat klo 8.30 ja santasimme valittomasti laheiseen baariin juomaan litroittain kuumaa kahvia.

Nyt saa on onneksi muuttunut aurinkoiseksi ja vaikka pohjoistuuli on navakka, olemme onnellisia +12 asteen lampotilasta.

Olemme tanaan olleet tienpaalla tasan kaksi viikkoa, takanamme on noin 300 km ja olemme edenneet Cacerekseen, 1300-luvulta peraisin olevaan, noin 60 000 asukkaan kaupunkiin. Majoituimme vanhassa kaupungissa sijaitsevaan albergueen, jossa saimme myos pyykit pestya ja kuiviksi - viimeinkin! Meilla kaikilla oli puhtaat vaatteet loppu. Jo kolmena perakkaisena aamuna olen laittanut paalle kylmankosteat, likaiset retkihousut ja -paidan. Kuivia sukkia on onneksi riittanyt.

En lakkaa ihmettelemasta espanjalaisten ystavallisyytta. Eilen kaupassa yritimme ostaa lammikkeeksi kynttiloita, mutta meilla ei ollut Manoloa eika sanakirjaa ja yritimme elehtien tehda toiveestamme selkoa. Paol-Erik huitoi kasillaan matkien liekkia, ja myyja vei meidat viinihyllylle. Mina sanoin eglise, ja meille tarjottiin kuivakkaan nakoista leipaa. Lopulta keksimme osoittaa energiansaastolamppuja ja sanaa eglise, ja perassamme jonottavat naiset puhkesivat vuolaaseen sanatulvaan ja myyja toi meille punaisia, Neitsyt Marialla koristeltuja hautakynttiloita. Illalla alberguessa oli kodikasta, kun niiden pehmeassa valossa Paol-Erik teki soppaa, Manolo kirjoitti paivakirjaa ja mina luin de Melloa. Ursula ja Esther valitsivat kalliin majapaikan, jossa oli lammitys, mutta siihen Manololla ei ollut varaa emmeka halunneet hanen olevan yksin.

Olen parina paivana patikoinut itsekseni, kun muut ovat valinneet varmuuden vuoksi tien pelaten tulvia ja mutaa. Olen muutaman kerran harhautunut reitilta ja ihan aina milloin hampaattomat mummot, milloin kaasuyhtion tyontekijat, milloin maanviljelijat ovat nayttaneet oikean suunnan - riippumatta siita, olinko laidunmailla, kylassa vai metsassa. Ajatelkaa: olisitte Tampereella Hervannan kortteleissa, Nuuksion kansallispuistossa tai Oulun Nallikarissa ja kysyisitte tieta Utsjoelle!

Tanaan joukkomme on koolla viimeista kertaa: Ursula ja Esther jatkavat lomaansa Cordobassa ja me kolme, "Two suuuperman and one suuuperwoman" (Manolon sanoin) jatkamme taivallustamme pohjoiseen.

Peloista, luottamuksesta ja harharetkista

En ole pelannyt yhta hetkea lukuun ottamatta. Ensimmaisena yona herasin Santa Rosalian luostarissa klo 3.30. Oli pilkkopimeaa ja kuolemanhiljaista. Sytytin pienen valon, katselin valkoiseksi kalkittuja seinia ja pienta krusifiksia sankyni paalla. Tunsin oloni taysin epatodelliseksi, yksinaiseksi ja vieraaksi, ja ensimmaista kertaa matkan pituus - 1 000 km - iski tajuntaani koko kauheudessaan. Miten ihmeessa jaksan? Matkan ja ajan pituutta? Olen pisimmillaankin patikoinut vain vajaan viikon, noin 100 km.

Aloin myos aavistella, etta vakavimmat pelkoni aiheet eivat kuitenkaan ole ulkoisia vaan sisaisia. Enta jos olen ypoyksin koko matkan? Enta jos ajatukseni kiertavat kehaa, enka pysty ahdistukseltani vastaanottamaan mitaan itseni ulkopuolelta?

Joten kuten nukahdin, ja aamulla peilin edessa lapsin poskilleni kuin nyrkkeilija ennen kehaan astumista: Kylla tasta nyt pitaa selvita! Ennen varsinaista patikointia poikkesin Santa Rosalian pieneen kirkkoon tavallaan kiittamaan ensimmaisesta yosijastani. Istahdin takariville. Samassa kirkon etuosassa rukoilleet noin 20 nunnaa nousivat seisomaan ja lauloivat hyvin kauniin, yksinkertaisen laulun - epavireisesti, mika puhutteli minua erityisesti. Matkaan lahtijan ei tarvitse olla taydellinen, ei taydellisen varma, ei taydellisen pystyva. Tunsin olevani siunattu.

Kanssakulkijat ovat suuri ilo mutta myos turva - myos sisaisia pelkoja vastaan: keskustelu syventaa omaa ajattelua ja tuo uusia virikkeita. Tanaan Paol-Erik sanoi, ettei han tieda typerampaa kysymysta kuin miksi joku on caminolla (olin kysynyt sita aiemmin): ihmiset ovat pakotettuja vastaamaan pinnallisesti: "Camino oli pitka-aikainen haaveeni. Halusin miettia elamaani. Halusin uusia kokemuksia." Tosiasiassa kyse on syista, joita emme etukateen voi tietaa. Matka opettaa. Matka itsessaan on tarkea. Mitaan ei voi tietaa, hallita etukateen. Taytyy uskaltaa luottaa, olla avoin.

Ja valilla kaikki ratkeaa nauramiseksi. Olemme huomanneet, etta Manololla on toivoton suuntataju: han on johtanut meidat usein harhaan. Tanaan paatimme, ettemme anna hanen enaa johtaa joukkoa. Kun olimme iltapaivalla paasseet maaranpaahamme Villafranca de los Barrosiin, pysahdyimme ensimmaiseen baariin niin kuin aina juomaan vahvistavan lasillisen punaviinia ja tiedustelimme majataloa. Manololle selitettiin reitti tarkkaan. Sen verran huitomisesta ymmarsimme, etta oikealle ja kohti kirkkoa pitaa menna. Mita tekee Manolo: menee vasemmalle! Meita alkoi naurattaa niin, ettemme kyenneet muuta kuin seuraamaan hanta, ja kun han tajusi olevansa eksyksissa, han alkoi kopsuttaa sauvaansa kuin sokea. Tilannekomiikkaan ei tarvita yhteista kielta, nauroimme kaikki niin etta kavely oli ihan mahdotonta! Majapaikka loytyi lopulta kirkon lahelta useiden kyselyiden ja harhailujen jalkeen.

Majatalomme on uusi, lammitys toimii. Kaikki on niin hyvin kuin olla voi.

Vaativat olosuhteet lujittavat ystavyytta

Olemme taivaltaneet lahes viikon, matkaa takana yli 100 km, vaikka sita, niin kuin ei aikaakaan, enaa niin laske. Tarkeinta on, missa kunnossa jalat on. Meita lahti Sevillasta pieni joukko: ystavykset Ursula (Saksa) ja Esther (Sveitsi), Paol-Erik (Tanska), Manolo (Espanja) ja mina - silloin viela tietamatta teidemme yhtymisesta.

Kirjoitan tata Fuente de Cantosissa, pienessa kylassa Sevillasta pohjoiseen. Olemme aubergien paratiisissa: 15 euron hintaan kuuluu lammitys (ei itsestaan selvaa, valilla on pirullisen kylma!), aamupala (yleensa ei kuulu), lakanat ja pyyhe (yleensa patja, tyyny ja lisahuopa), lammin vesi (ei itsestaan selvaa), 2 hengen huoneet (yleensa makuusali), pyykinpesu (luksusta todella!) ja tama kaikista ylellisin internet tietokoneineen (usein pelkka wifi, joka ei aina toimi).

Olemme Via de la Platan tamanvuotiset pioneerit, mutta onneksemme joka kylasta on loytynyt majapaikka ja muutakin apua on ilmaantunut lahes ihmeenomaisesti silloin kun joku on sita tarvinnut. Minua erityisesti ilahduttaa se, etta reitti on todella hyvin merkitty. Heti lahtopaivana tajusin, ettei kartallani tee yhtaan mitaan - suurpiirteisempi se ei voisi olla. 

Reitti on paikka paikoin aivan uskomattoman kaunis! Joka ikinen paiva huomaan pysahtyvani ja huokaisen: olen onnekas! Taalla on niin kaunista! En haluaisi olla missaan muualla! Olen koko ajan nykyhetkessa, edellinen paiva unohtuu heti kun olen riisunut saappaat, paassyt suihkuun, saanut paalleni (suhteellisen) puhtaat vaatteet ja eteen lamminta keittoa. Tata enempaa onneen ei tarvita.

En osaa lainkaan espanjaa, mutta en myoskaan ehdi kaivaa sanakirjaa rinkasta kun asia on jo selvinnyt jollain sekakielella, hyvalla tahdolla ja viittomilla. Olosuhteet ovat valilla aika vaativat, koska taalla on satanut lahes joka paiva ja aika rankasti. Joet tulvivat ja huominen reittimme on poikki.

Jokainen pienesta joukostamme omaa taitoja, joista on apua kaikille. Manolo saa tietoa paikalliselta poliisilta reitin vaaroista ja on jo selvittanyt huomisen kiertotien. Paol-Erik on kokenein vaeltaja ja mm. hoitaa pienet vammat. Ursula on joukon hyva hengetar ja pitaa mielialan korkealla. Minusta on tullut tulvivien jokien ekspertti, olenhan Suomesta, vesien maasta. Tanaan johdatin joukkomme kohdasta, jossa vesi pyyhalsi valtoimenaan ja kuohuvana reitin yli. Myohemmin kuulimme, etta kulku on kielletty vaarallisuuden takia.

Kehotin kaikkia riisumaan housut pois (mika kauhistutti hiukan ujoa Manoloa - olkoonkin etta han on raavas mies ja lahes 60v), laittamaan kengat kaulaan, pitamaan sukat jalassa, avaamaan rinkan vyot, ottamaan tukea sauvasta ja kulkemaan varovasti mutta paattavaisesti askel askeleelta eteenpain. Virta oli voimakas, pohja kivikkoinen ja paikoitellen vetta oli puolireiteen. Niin vaan me kaikki selvisimme kuohujen yli turvallisesti! Ihan kuin Lapissa! Hihkuimme ja halasimme toisiamme joen toisella puolella!

Mita on tapahtunut Estherille? Kuulimme asken, etta han on mitaan sanomatta lahtenyt bussilla omille teilleen. Tama oli odotettavissa, koska han on sateen yllattaessa aina ottanut taksin ja ottanut meidat iloisena vastaan kylan baarissa. Mutta aikaisemmin han on aina tullut samaan majapaikkaan - nyt han lahti lopullisesti. On vaikeaa kuvailla, kuinka lyhyessa ajassa me olemme jo kiintea ryhma, ja kuinka yhden ihmisen ratkaisut puhuttelevat kaikkia. Olemme hyvin pahoillamme Ursulan puolesta, jolle asia tuli myos taytena yllatyksena.

Caminolla oppii paljon seka itsestaan etta ihmisista yleensa. Selviamme paremmin, kun pidamme toisistamme huolta. Itsekkyys on lyhytnakoista ja koituu lopulta itseaan vastaan: jokainen tarvitsee valilla apua. Paol-Erik puki tanaan tuntomme sanoiksi hyvan aterian ja viinikarahvin jalkeen: "Tarvitaanko hengellisyyteen enempaa kuin hyvat matkakumppanit, taivas paan paalle ja polku jota kulkea?"

 

Matka alkaa Sevillasta, elekieli osoittaa tehonsa

Onnellisesti, aikataulun mukaisesti retkeni alkupisteessa Sevillassa. Jo lentokoneessa vieruskaverini, keski-ikainen espanjalainen mies, kysyi mita aion Sevillassa tehda. Kun han kuuli, etta olen matkalla Santiago de Compostelaan, seurasi valittomasti neuvoja rakkojen ehkaisysta (kahdet ohuet sukat, jalkojen voitelu vaseliinilla), punaviinin juonnin valttamattomyydesta ja taukojen lyhyydesta (jos kesken patikoinnin pidat pitkan tauon, et enaa paase liikkeelle). Mies oli tehnyt oman caminonsa vuonna 2010 Leonista SdC:aan. Kysyin syyta ja han vastasi: "Huolet. Kaikki katosivat caminon aikana."

En osaa yksittaisia sanoja lukuun ottamatta lainkaan espanjaa. Olen huono suunnittelija ja varautuja. Niinpa astuin lentokenttabussiin ja luotin siihen, etta Sevillan katedraali on riittavan nayttava ilmaisemaan, missa pitaa jaada pois. Oli se - jain bussista heti kun sain valtavan rakennuksen silmiini.

Pyhiinvaeltajilla on erityinen passi, jota nayttamalla saa edullisen majoituksen kuntien tai seurakuntien yllapitamissa majataloissa ja joissakin ravintoloissa ruuan (nain olen kuullut). Passiin kerataan leimoja, ja ensimmainen leimani iskettiin Sevillan katedraadissa, topakan mutta hiukan poissaolevan virkailijan toimesta.

Olin lukenut vuodelta 2010 peraisin olevasta opaskirjasestani, etta edullisen majoituksen saa nunnien yllapitamasta majapaikasta. Harhailin turistitoimiston ympyroimassa korttelissa pitkaan loytamatta mitaan majoitukseen viittaavaa. Menin laheiseen baariin, mutta siella ei puhuttu mitaan muuta kuin espanjaa. "Hotel?", tarjoililija kysyi. "No hotel, femmes religiosos", sanoin jollain sekakielella ja kallistin paatani yhteen liitettyja kasia vasten. "Religiosos!", tarjoilija innostui ja viittoi minut laheiseen kirkkoon.

Siella toistin edellisen, ja ystavallinen mies - myohemmin osoittautui etta korttelin tupakkakauppias - saattoi minut luostarin ovelle. Se oli valtava rautaportti ilman mitaan merkintaa majoituksesta. Karsivallisesti mies odotti, etta ovipuhelimeen vastataan ja selitti sitten nopeasti jotain. Ovi avautui, saavuin ensimmaiseen majapaikkaani. Huoneeni on nimetty Maria Magdalan mukaan ja sankyni ylapuolella seinalla on krusifiksi.

Kokeneet vaeltajat tuntevat hyvin nama camino-enkelit, nuoret ja keski-ikaiset miehet, jotka tulevat auttamaan juuri kun ajattelet, etta nyt tuli seina vastaan. Minun ensimmainen camino-enkelini on sevillalainen tupakkakauppias.

Apina ja muita lähtökohtia

 

 

"Kuvittele tuulta purjeisiimme niin että vene kiitää kauniisti ja pehmeästi. Ja me sanomme: "Älä luota siihen, sillä tuuli tyyntyy. Tuulet tulevat ja menevät. Me haluamme vakaan prosessin. Joten laskekaa purjeet ja soutakaa." Ja niin me soudamme läpi elämämme ja etenemme kolmisen metriä. Ignatiuksen asenne on pikemmin tämä: meillä on lohdutus, antautukaamme sille, täysin, sillä niin me etenemme kilometrikaupalla, antaa mennä! Sitten tuuli tyyntyy. Mitä tehdä? Ottaa airot esiin? Ei, vaan rukoilla. Pyytää tuulta takaisin."

 

Anthony de Mello, Katseleminen

 

Katselin taannoin ruotsalaista asiaohjelmaa, jossa toimittaja ja eläintieteilijä keskustelivat haluamisesta. Eläntieteilijän mukaan valitseminen on taito, joka liittyy kehitysbiologiaamme. Pieni lapsi kauhaisee ruokaa nyrkkiinsä, vähän isompi kykenee irrottamaan otteensa ja valitsemaan haluamansa.

 

Apinoilla vastaavaa kykyä ei ole, mitä on käytetty hyväksi niiden metsästyksessä. Puuhun, jossa on sopivan kokoinen kolo, laitetaan apinoiden himoitsemaa puuroa. Eläin työntää kätensä ahtaaseen onkaloon, kahmaisee ruokaa, mutta ei saakaan nyrkissä olevaa kättään kolosta ulos. Apina ei kykene hellittämään herkusta eli avaamaan nyrkkiään vapautuakseen.

"Apina parka", ajattelin ohjelmaa katsellessani. Oli loppukesä ja olin vuorotteluvapaani kynnyksellä. Pääni oli pyörryksissä paikoista jonne mennä, asioista joita kokea, ihmisistä joita nähdä, teoista joita tehdä. Lopulta olin kuin satimeen joutunut apina - nyrkki täynnä herkkuja, joista tuntui mahdottomalta irrottaa ja valita.

Valitseminen on vaikeaa, käänteisesti se on luopumista kaikesta mahdollisesta ja sitoutumista vähään. Se on kääntymistä ulkoisesta sisäiseen. Se on asettautumista alttiiksi pettymyksille, mutta myös ilolle. Jäin vuorotteluvapaalle lokakuussa. Vähä vähältä hiljaisuus, joutenolo ja realismi siivilöivät haaveen, jonka päätin toteuttaa: pitkä patikkareissu. Vuorotteluvapaalaisen budjetilla Santiago de Compostelaan.